Kun kirjoitetaan hyvästä johtajuudesta, usein on tapana hakea esimerkkejä julkisuuden henkilöistä. Tarvitsemme kuitenkin esimerkkejä myös tavallisen kansan parissa eläneistä henkilöistä, jotka ovat toteuttaneet johtajuutta arkielämässään. Tässä on eräs tarina.
Tuli poika Hämeestä hiljainen,
eessä tie pohjoinen kivinen,
[…] perillä on yllä sankarin viitta.
Hiljainen poika
Suomen itsenäistymisen jälkimainingeiden aikaan, 1900-luvun alkupuolella, syntyi eräs poika torpparin pojanpojan perheeseen.
Perheeseen kuului vanhempien lisäksi useampi tyttö ja pari poikaa, niin kuin siihen aikaan oli yleistä. Perhe viljeli Hämeessä pientä tilaa ja eli parista lehmästä ja muutamista kanoista. Vanhemmat olivat kiertokoulun käyneitä hartaita suomalaisia. Ahkeruus, luonnon ja luojan kunnioittaminen olivat eväät jokapäiväiselle selviämiselle.
Pojan ollessa parivuotias, vanhemmat ja sisarukset huomasivat pojassa jotain erikoista: hän ei kuullut.
Kommunikaatio toimi jonkinlaisella yksinkertaisella kotikielellä, ja niinpä poika osallistui kodin askareisiin siinä missä muutkin lapset.
Kaikesta vanhempien huolenpidosta huolimatta varhaislapsuuteen kuului myös ikävämpiä kokemuksia. Vieraiden tullessa kylään, vanhemmat laittoivat pojan pirtin muurin taakse piiloon. Pojan mieleen jäi voimakkaasti hämmennyksen kokemus, kun hän ei voinut useaan tuntiin poistua sieltä, vaikka oli hätä huussiin.
Kotoa kouluun
Ennen pitkää valistus saavutti myös tämän torpan, ja tietämättömyys sai tehdä tilaa tiedolle. Joku kylällä tiesi kertoa, että Suomessa oli kouluja pojan kaltaisille lapsille. Niinpä vanhemmat veivät pojan höyryjunan kyydillä pohjoiseen ns. kuuromykkäin sisäoppilaitokseen.
Pojalle oli aika yllätys, kun yhtäkkiä hänet jätettiin sinne yksin, uuteen paikkaan outojen ihmisten joukkoon. Seuraavan kerran hän pääsi kotiin puolen vuoden jälkeen ja sen jälkeen kesä- ja joululomilla.
Selvää on, että pojan koti-ikävä oli valtava. Itse asiassa lähes 70 vuotta myöhemmin löytyneet koulukirjoitelmat kuvastavat pienen pojan ikävää. Samalla niissä näkyy suuri halu käydä koulua niin, että hän toisi vanhemmilleen iloa.
Artikulaation alkeet
Poika opiskeli ahkerasta ja menestyi, vaikka silloiset opetusmenetelmät ovat nykytietämyksen valossa erittäin kyseenalaisia. Kuuroja oppilaita ohjattiin voimakkaasti harjaannuttamaan puhettaan. Viittominen oli karttakepin tehostuksella kiellettyä.
Syntymäkuurona poika oppikin melko hyvin artikuloimaan ja lukemaan huulilta, mutta sai useamman kerran karttakepistä sormilleen, kun oli yrittänyt viittoa kavereidensa kanssa. Viittomakieli kehittyi kaikesta huolimatta kuurojen oppilaiden keskinäiseksi kieleksi, ja sitä käytettiin salassa ahkerasti.
Koulussa opittiin tärkeät perustaidot ja -tiedot. Koulun perusarvoina pidettiin ahkeruutta, rehellisyyttä, ihmisten ja luojan kunnioittamista.
Mylly, seppä ja shakki
Kouluvuosien jälkeen rata vei pojan, nyt jo komean nuorukaisen, kotitorppaan, jossa hänestä oltiinkin jo melkein ylpeitä. Olihan hänestä ikääntyville vanhemmille myös suuri apu. Koska koti oli kuitenkin pientila, ei sen tuotteista riittänyt elantoa kaikille, joten nuorukaisen oli lähdettävä kylille lisäansion hakuun.
Rakennustyömaalta löytyikin betonimyllyn pyörittäjän paikka. Työhön kuului toistakymmentä tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa, päivät kuluivat vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla kädellä myllyä pyörittäen. Osa työkavereista pyöritteli päätään, koska hän oli ottanut vastaan noin raskaan ja huonosti palkatun työn.
Kuukausien päästä eräs sukulainen vei nuorukaisen autotehtaalle oppipojaksi. Hän pääsi autokoripuusepän opeille, vaikka hakijoita oli yllin kyllin. Taisi sukulaismies hiukan liioitella nuorukaisen ammatillista koulutustaustaa, jota itse asiassa ei ollut, koulussa ja kotona tehtyjä puutöitä lukuun ottamatta.
Elämä oli hyvää ja tasaisen varmaa. Sen vähäisen ajan mitä työltä jäi, nuorukainen auttoi kotiväkeään ja osallistui kuuroille perustetun yhdistyksen toimintaan. Toiminta piti sisällään taide-, liikunta- ja muuta kulttuuriharrastusta. Erityisesti shakissa ja yleisurheilussa nuorukainen osoitti loistavaa menestystä. Hän nousi autotehtaan shakkiaatelien joukkoon.
Peräpohjolan neito
Kypsässä nuoruusiässä heräsi luonnollisesti halu löytää elämänkumppani. Niinpä hän aloitti kirjeenvaihdon erään peräpohjalaisen kuuron neidon kanssa, johon oli kouluvuosina ja sen jälkeen kuurojen tapahtumissa hiukan tutustunut. Yleinen asenne oli siihen aikaan sellainen, ettei kuurojen ollut sopivaa avioitua, sillä siitä saattoi syntyä lisää ns. vammaisia.
Jostakin nuorukainen oli saanut tietoonsa, että jos halusi kuulevia jälkeläisiä, kannatti etsiä sellainen puoliso, joka ei ollut syntymästään saakka kuuro. Peräpohjolan neito osoittautuikin varhaislapsuudessa aivokuumeen seurauksena kuuroutuneeksi.
Avioliittoon pääsemiseksi tuli nuorten saada ensin suvun siunaus. Niinpä nuorukainen matkusti junalla taas pohjoiseen tapaamaan neitoa ja hänen isäänsä, joka oli kunnan merkittävimpiä kartanonherroja. Ei ehtinyt nuorukainen esittää asiaansa loppuun asti, kun isäntä jo osoitti nuorukaiselle kädellään ovea.
Elämän ilosanomaa
Tämä ei vielä lannistanut nuorukaisia, vaan jonkin kuukauden päästä sama toistui. Ennen pitkää isäntä ei enää osoittanut kädellään nuorukaiselle ovea; liekö ikä painanut sen verran, että oli alkanut pehmetä tai sitten voimaa ei enää ollut käden nostamiseen.
Häät vietettiin oikein kartanon meiningein. Sitä seurasi muutto kartanoon, erään talon parin huoneen tiloihin ja nopeahko perheen kasvu. Kartanossa riitti monenlaista työtä ja paljon. Elanto oli kuitenkin niukkaa, varsinkin, koska oli syntynyt jo useampia poikia.
Kun nuoripari ei itse ajatellut rajoittaa lasten määrää, tuli hyvää tahtova suku avuksi ja yritti aikansa painostaa pariskuntaa ehkäisyyn tai hiukan pysyvämpään ratkaisuun. Pariskunnalla oli myös eräs ystävä, joka edusti toisenlaista näkökulmaa. Hän selitti, että lapset ovat luojan lahja. Pariskunta säilyttikin pitkäjänteisesti tässä asiassa periaatteensa.
(jatkuu...)