Viime vappu oli minulle kerta kaikkiaan erilainen. En ollut humalassa. Ei ollut krapulaa. En juonut olutta… Mutta vappu ei ollut näistä syistä erilainen: oikeastaan en koskaan ole vappuna humalassa enkä krapulassa. Hyvää olutta yleensä kyllä maistan.
Vappu oli erilainen, koska tänä vuonna oluen sijasta join horxataa, Valencian paikallisjuomaa, jota suuresti rakastan. Vappua vietin nimittäin Espanjan Valenciassa, sillä 2.-3. toukokuuta pidin sikäläisessä yliopistossa seminaarin hyvejohtajuudesta.
Ennen seminaaria sain tietää eräästä ihmisestä. Hyvä ihminen. Surullinen tarina. Se teki minuun sen verran suuren vaikutuksen, että puhuinkin seminaarissa uudesta aiheesta: haavoittuvuudesta.
Me kaikki olemme aikamme lapsia ja jonkinlainen nyky-yhteiskuntamme tuote. Siksi meidät on kasvatettu itseriittoisiksi.
Siihen saattaa vaikuttaa myös meidän tai muiden erinomaisuus: olemme älykkäitä, työteliäitä, komeita, kauniita, sellaisia kympin poikia tai tyttöjä, joista kaikki pitävät. Tai jos me emme ole, muut ympärillämme ovat ja siksi meidän tulee yltää samalle tasolle. Ehkä meillä on hyvä työpaikka, tärkeä asema, kaunis vaimo tai komea mies.
Tämä tilanne voi aiheuttaa ongelmia: voimme tulla uskoneeksi, että ansaitsemme kaiken, mitä saamme, mitä meillä on ja mitä olemme. Voimme epätietoisesti haluta ostaa tai maksaa omalla hyvyydellämme muiden hyväksyntää, muiden rakkautta. Jos sorrumme tähän tilaan, menetämme tärkeän ulottuvuuden elämästämme – menetämme lahjan käsityksen.
Kun unohdamme lahjan käsityksen, alamme pikkuhiljaa unohtaa, että oikeastaan melkein kaikki mitä saamme, mitä meillä on ja mitä olemme, on annettu.
Unohdamme esimerkiksi, että meidät hyväksytään virheistämme huolimatta. Oikeastaan meidät hyväksytään virheinemmekin.
Sellaisessa epätodellisuuden tilassa ihminen elää näyteikkunassa, joka näyttää loistavalta. Kaikki esillä oleva huutaa: ”osta minut, minä maksan”. Uskomme olevamme ainoastaan ryijyn ulkopuoli.
Silti sisältä päin olemme kuin seinävaatteen sisäpuoli, täynnä paikkauksia, solmuja ja epätasaisuuksia.
Kun ihminen elää sellaisessa tilassa, ei uskalla näytä heikkouttaan, sillä pelkää menettävänsä arvokkuutensa muiden edessä. Hän ei halua virheitään ja siksi ei edes usko välttämättä niiden olevan todellisia.
Koska ihminen on itseriittoinen, hän ei saa olla haavoittuvainen.
Elämä on kuitenkin meitä suurempi ja sellainen tilanne ei voi kestää kauan. Paineet, ongelmat, arkiset vastoinkäymiset voittavat meidät lopulta. Joskus kroppammekin alkaa horjua: stressi, unettomuus, syömishäiriöt tulevat esiin. Se on merkki siitä, että ruumis kutsuu järjestykseen. Silloin saattaa tulla valinta kahden tien välillä. Toinen tie vie ongelman pahenemiseen, toinen vie ratkaisuun.
Ongelmaa pahentaa yksi sana: häpeä. Häpeä on pahasta. Häpeä saa meidät peittämään virheemme, muttei estä jatkamasta teeskentelyn suojassa sitä, mikä hävettää.
Ongelmaa taas helpottaa yksi sana: katumus. Katumus on hyvästä. Katumus saa aikaan päätöksiä.
Häpeä saa meidät peittämään tunteemme tavalla, joka tukehduttaa päätöksenteon ja estää katumuksen. Katumus saa meidät sanomaan ”apua!”
Tämän tilanteen ehkäisee sopiva annos itsetuntemusta. Siinä yksi hyve auttaa ylitse muiden: nöyryys.
Nöyryyttä on totuus, varsinkin totuus itsestämme. Mutta koska hyveet ovat järjen, tahdon ja sydämen ominaisuuksia, joista luonteen vahvuus ja persoonan tasapainoisuus saavat lähteensä, nöyrä ihminen ei ole se, joka vain tietää (järki) oman totuutensa vaan se, joka hyväksyy sen eikä pakene sitä (tahto ja tunteet).
Siksi nöyryys on tärkein hyve, jolle muut rakentuvat. Ilman nöyryyttä siis emme voi tuntea itseämme ja meitä ympäröivää todellisuutta.
Itseriittoisuus on illuusio. Alamme olla vahvoja vasta, kun tunnustamme olevamme haavoittuvaisia. Siihen tarvitaan nöyryyttä, joka ohjaa meitä aitoon elämään.