Aitous on hyve, jota kaikki arvostavat. Silti monet näyttävät viihtyvän näyteikkunassa. Miksi?
Koulu alkoi jo kaksi viikkoa sitten. Sen huomaa ainakin bussissa. On mukava seurata pikkukoululaisten menoja reppu selässä. On myös mielenkiintoista kuulla heidän keskustelujaan (vaikkei niitä haluaisi kuunnella, niiden kuulemista ei voi välttää) ja yrittää vertailla ne meidän keskusteluihimme, kun olimme heidän ikäisiään. Vielä mielenkiintoisempaa on kuulla heidän kännykkäkeskustelujaan. Niitä jopa kuuntelen välillä mielelläni. Tuntuu siltä, että he puhuvat kaikille bussissa matkustaville.
Muttei se minua häiritse: he ovat sentään vielä lapsia tai melkein lapsia, ja lapsissa on aitoutta.
Mutta vastaavia keskusteluja kuulee varttuneempienkin ihmisten suista. Ne kyllä askarruttavat. On lähes paradoksaalista havaita, kuinka aikoina joissa yksityisyyden suojasta pidetään niin paljon huolta, jotkut ihmiset ovat valmiina puhumaan itsestään niin raa'an avoimesti tuntemattomien ihmisten kuullessa.
He kertovat suurin sanoin ja elein mitä vähäpätöisimpiä tarinoita, niin kuin niistä riippuisi koko heidän elämänsä tai ainakin koko päivänsä. Välillä ajattelen, etteivät he varmastikaan pysty olemaan kertomatta. He ovat jopa tehneet sen, mistä puhuvat, voidakseen kertoa siitä sen jälkeen muille. He elävät näyteikkunassa, jossa myytävänä oleva tuote on heidän yksityisyytensä, heidän elämänsä. Varmasti minäkin olen joskus tehnyt niin.
Emmekö huomaa, että kun kerromme enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti vääristyneitä ja mitättömiä asioita ihmisille, joille ei kuulu tietää, annamme osan itsestämme tuntemattomille ihmisille tai ainakin ihmisille, jotka eivät sitä ansaitse?
Silloin kun luovumme väärällä tavalla itsestämme, meidän itsetuntomme ja hyvä itserakkautemme kärsivät, saavat halkeamia. Elämämme aitous katoaa ja antaa tilaa virtuaalimaailmalle, jota ei ole olemassa.
Ja iloa ja kestävää onnellisuutta ei ole epätodellisuudessa.
Kun pohdin niitä asioita, tulee usein mieleen C. S. Lewisin kirja Paholaisen kirjeopisto ja siitä konkreettisemmin kolmastoista luku. Pähkinänkuoressa kerrottuna kirjassa kokenut paholainen opastaa veljenpoikaansa – aitoa keltanokkaa alalla – yrityksissään saada ”potilaansa” – jonkun nimeltä mainitsemattoman ihmisen – ”oikealle” eli kadotuksen polulle. Kirja on välillä hulvattoman hauska, ja lukija saisi nauraa enemmänkin, jos vaan ei näkisi itse itseään niin usein ja tarkasti kuvailtuna eikä kirja käsittelisi niin tärkeitä elämänasioita.
Kirjan kolmannessatoista luvussa Lewis antaa ymmärtää nerokkaalla tavalla kuinka tärkeä – ja kuinka vaikea – on nauttia asioista itsensä vuoksi. Mm. kokeneempi paholainen – Pora-setä – kirjoittaa:
Annoit ensinnäkin ymmärtää, että sallit potilaasi lukea sellaisen kirjan, josta hän todella piti, nimenomaan siksi, että hän nautti lukemastaan, eikä siksi, että hän olisi päässyt tekemään nokkelia huomautuksia kirjasta uusille ystävilleen. Toiseksi, sallit hänen kävellä vanhalle myllylle ja nauttia kupillisen teetä – kävelyretki kaikessa yksinäisyydessä sellaisissa maisemissa, joista hän todella piti. Toisin sanoen sallit hänelle kaksi aitoa nautintoa. Olitko niin tyhmä, ettet ymmärtänyt millaisia vaaroja tällaiseen sisältyy? Kärsimykset ja nautinnot ovat tyypillisesti kiistattoman todellisia kokemuksia ja tarjoavat omassa laajuudessaan ihmiselle kosketuspinnan todellisuuteen.
(…)
Kuinka et ymmärtänyt, että todellinen nautinto oli vihoviimeinen asia, jota olisit saanut sallia hänen kokea? Etkö todellakaan aavistanut, että se romuttaisi vastakohtaisuudellaan kaiken tyhjänpäiväisyyden, jota olet sinnikkäästi opettanut potilastasi arvostamaan? Etkö käsittänyt, että kirjan ja kävelyretken tarjoama nautinto on luonteeltaan vaarallisinta mahdollista nautintoa, että se vapauttaisi hänen tietoisuutensa siitä kuoresta, jota olen sen peitoksi rakentanut?
Juuri niin. Todellisuus, aitous. Miksi meidän on välillä niin vaikea kokea asioita itsensä vuoksi? Miksi emme pidä asioita itsellämme ja itsellemme vaan kaikkea pitää jakaa? Mitä etsimme? Hyväksyntää? Ihailua? Samaistumista? Yhteenkuuluvuuden tunnetta?
Joskus ehkä haluamme muodostaa paremman ihannekuvan itsestämme, haluamme välittää jotakin, jota oikeastaan ei ole olemassa. Pakenemme siis todellisuutta. Haluamme elää ainakin tiettyjen ihmisten edessä eri ihmisinä kun totisesti olemme ja sen me osoitamme elämämme näyteikkunasta käsin. Silloin olemme vaarassa kadota hieman todellisuuden ja tilannetaju.
Ihminen, joka puolestaan pyrkii aitouteen tekee asioita, koska hän pitää niistä, koska hän haluaa tai koska hän tarvitsee tai hänen tulee tehdä ne. Se riittää hänelle. Ja puhuu niistä niiden kanssa, joille kuuluu puhua. Se riittää hänelle. Ja kun hän tekee ne, hän tekee ne aidosti, hän paneutuu niihin eikä tee niitä pintapuolisesti, sillä näyteikkuna ei riitä.
Aito ihminen ei elää lavastettua elämää, hän pitää vaan yhden roolin.
Aito ihminen pystyy esimerkiksi nauttimaan näkemästään ja lukemisestaan. Hän ei elä tehokkuuden vaan hyvyyden säätelemänä. Siksi hän myös nauttii, koska lukemansa kirja on silti hyvä vaikkei ole ehkä paras, ja sitä mitä hän tekee nyt on hyvä tapa viettää aikaa vaikkei välttämättä paras tai tehokkain. Sen takia hänen on helppo päättää mitä tehdä, sillä hän huomaa, että hyviä vaihtoehtoja on paljon. Hän ei silti elä tehokkuuden säätelemänä vaan hyvyyden. Aito ihminen huomaa, että elämä ei ole – Susanna Tamaron sanoin – yhtä pikajuoksua vaan pikemminkin ampumakilpailu. Tärkeintä ei ole säästää aikaa vaan kyky löytää ja osua maaliin.
Uskon, että sellaisen ihmisen on hyvä kontemploida, pysähtyä katsomaan ja pohtimaan asioiden hyvyyttä ja kauneutta ja nauttimaan siitä. Alussa tämä voi olla harjoitus, mutta pikkuhiljaa toistumisen avulla siitä tulee taipumus, tottumus ja lopulta asenne.
Kai moni meistä – tai kaikki meistä – haluaa elää aitoa elämää. Mutta se ei ole aina helppoa. Vaikka tuo kyky tai taito on meissä kaikissa, toisille on luontevampaa toi toisille. Monen tulee treenata, ja siihen auttavat hyveet. Niiden avulla harjoituksesta voi tulla asenne. Tässä asiassa auttavat varsinkin nöyryys ja harkitsevaisuus. Uskon, että aidosti nöyrän ihmisen – eikä nöyristelevän – on helpompaa nauttia elämän tuomista pienistä tapahtumista. Hän ei hylkää niitä suurempia asioita odottaessaan. Harkitsevaisuus puolestaan auttaa häntä mm. antamaan jokaiselle asialle ja tilanteelle oman arvonsa ja tärkeytensä ja siksi auttaa tekemään sopivia, hyviä päätöksiä. Nöyrä ja harkitseva ihminen elää tässä ja nyt sekä ottaa huomioon tulevatkin seikat.
Bussimatkat tarjoavat paljon mahdollisuuksia pohtia pintaa syvempiä ajatuksia. Haluaisin kyllä kehittää niitä pitemmälle. Oma pysäkki silti tulee, ja täytyy jäädä pois. Sisällä kiitän koko matkan ajan puhuneita koululaisia heidän seurastaan.