Alexandre Havardin mallissa johtajuuden kivijalan muodostavat neljä päähyvettä: viisaus, oikeudenmukaisuus, rohkeus ja itsehillintä. Kivijalan päällä lepäävät sitten johtajuuden pilarit: nöyryys ja suurisieluisuus. Onko asetelma todellisuudessa päinvastainen? kysyy Santi Martínez.
Hyvejohtajuudessa pääroolissa ovat hyveet. Se ei ole tämän blogin lukijoille yllätys. Sekään ei ole yllätys, että kardinaalihyveet – rohkeus, viisaus, oikeudenmukaisuus ja itsehillintä – ovat johtajalle tärkeitä. Nehän muodostavat Alexandre Havardin mukaan kivijalan, johon johtajuus rakentuu.
Kivijalan päällä lepäävät sitten johtajuuden kaksi pilaria – nöyryys ja suurisieluisuus. Näin siis Havardin mallissa.
Mutta… onko se totta?
Havardin malli tuntuu kyllä järkevältä. Se saa tukea ajanpatinaa kestäviltä filosofeilta kuten Aristoteleelta tai Tuomas Akvinolaiselta. Ei paha siis. Kuten hyvän yhteiskunnan suhteen, perushyveet ovat edellytyksenä myös ihmispersoonan kasvulle. Tämä on helppo ymmärtää. Jokaisen elämässä on monta esimerkkiä, jotka vahvistavat tätä ajatusta.
Mielestäni Havardin nerokkuus löytyy oivalluksesta liittää nöyryys ja suurisieluisuus kardinaalihyveisiin. Vasta nämä kaksi hyvettä tekevät ihmisestä aidon johtajan. Keskustellessani kerran Havardin kanssa hän jopa sanoi, että suurisieluisuus on johtajalle ominaisin hyve. Suurisieluisuus ja nöyryys antavat johtajalle siivet. Ne eivät ainoastaan kanna johtajaa, vaan ne nostavat hänet erinomaisuuden tasolle.
Hyvä näin.
Olen usein ajatellut edellistä mallia. Vaikka siihen on helppo samaistua, täytyy tunnustaa, että se askarruttaa minua hieman.
Haluaisin rakentaa talon eri järjestyksessä.
Jos olisin arkkitehti, panisin kivijalaksi – en kardinaalihyveitä vaan – nöyryyden ja suurisieluisuuden. Miksi?
Nöyryys on Havardin omien sanojen mukaan ”totuudessa elämisen tottumus”. Ajattelin, mikä on minun perimmäisin totuuteni? Mikä on minua koskeva syvin totuus?
Vastaukseksi tuli ”olen Jumalan luomus”. Hän on täydellinen ja hän loi minut hänen omaksi kuvakseen. Minun siis tulee heijastaa hänen täydellisyyttään. Se on minun päämääräni. Tätä korkeampaa päämäärää ei ole olemassa. Se on aika kunnianhimoinen sellainen. Se on suurisieluinen. Suurisieluisuus saa minut pyrkimään erinomaisuuteen omassa elämässäni.
Nöyryys ja suurisieluisuus muodostavat sittenkin elämäni vaikuttavimmat hyveet. Toisella tiedän mitä olen, ja toisella vastaan siihen todellisuuteen.
Mutta miten tuo vastaus konkretisoituu? Muiden hyveiden avulla.
Muut hyveet – varsinkin rohkeus, viisaus, oikeudenmukaisuus ja itsehillintä – auttavat etsimään erinomaisuutta käytännöllisellä tavalla. Ne antavat talolle kasvot, julkisivun, joka saa tukensa kivijalasta, nöyryydestä ja suurisieluisuudesta. Lisäksi tämä jälkimmäinen hyve – suurisieluisuus – saa minut etsimään erinomaisuutta kaikissa muissa hyveissä: saa minut viemään rohkeuden erinomaisuuden tasolle, harjoittamaan oikeudenmukaisuutta erinomaisesti, jne.
Mutta olisiko minun mallini enää pätevä, jos en uskoisi Jumalaan, jos en uskoisi olevani Jumalan kuva?
Uskon, että se toimisi vieläkin. Miten?
Sen pohtimisen jätän keskusteluosuuteen.