Arvo on periaate, joka antaa ohjeita käyttäytymisellemme. Hyve taas on astetta käytännöllisempi käsite: hyveet auttavat elämään tiettyjen arvojen mukaisesti.
Espanjalainen etiikan professori Manuel Guillénin selittää, että eettiset teoriat jakautuvat pääosin kolmeen ryhmään:
– Teoriat, jotka perustuvat hyötyyn.
– Teoriat, jotka perustuvat sääntöihin.
– Teoriat, jotka perustuvat hyveisiin.
Niistä kolmesta ryhmästä en ole koskaan pitänyt ensimmäistä varteenotettavana eettisenä teoriana tai mallina. Hyötyyn perustuva eettinen teoria (esim. utilitarismi) tarjoaa suhteellisen selkeän käsityksen hyvästä (hyvä = hyöty), muttei se käytännössä ole toimiva eettinen malli.
Mallin idea nimittäin on, että se auttaa ratkaisemaan tietyn ongelman. Etiikan tapauksessa ongelma on päätöksenteko. Kysymys kuuluu: "Mitä minun tulee päättää tässä tilanteessa, jotta käyttäytyisin hyvän elämän mukaisesti?" Hyödyn tavoitteluun perustuvat eettiset mallit tarjoavat vastauksen tähän kysymykseen vasta teon tai päätöksen jälkeen, kun näkee kuinka paljon hyötyä siitä on tullut. Vastaus ei aina lohduta.
Sääntöihin perustuvat teoriat ovat esim. kantilainen sääntöetiikka(deontologia). Zenon Kitionilaisen ja Senecan stoalaisuus puolestaan on hyvä esimerkki hyveisiin perustuvista teorioista.
Deontologia ja stoalaisuus tarjoavat myös liian kapean lähestymistavan ihmisen käyttäytymiseen. Normatiivisilla teorioilla on selkeä käsitys siitä, "mitä saa tehdä ja mitä ei"; kun taas hyve-etiikka auttaa vastaamaan kysymykseen, "miten asiat tehdään". Kummassakin tapauksessa ihmisen käyttäytymisen aito päämäärä — hyvään pyrkiminen — voi jäädä helposti varjoon, kun normit tai hyveet saavat liian tärkeän aseman. Ilman niiden päämäärää ja olemassaolon perustaa, ilman "hyvää", kantilainen sääntöetiikka ja stoalainen hyve-etiikka johtavat viime kädessä tyhjään ja tarkoituksettomaan elämään.
Aiemmin sanoin, että etiikka auttaa meitä pyrkimään "hyvään", tavoittelemaan "hyvää elämää". Jos etiikkaa tarkastellessa unohdamme äsken sanotun ja keskitymme liikaa arvoihin tai hyveisiin, voimme saada aikaan vääristyneen kuvan etiikasta. Arvoista tulee tyhjiä, onttoja sääntöjä, ja hyveistä tulee kylmää käytännön protokollaa. Arvoetiikka johtaa keinotekoisen joustamattomaan asenteeseen, josta puuttuu elämän ilonpilkettä, ja hyve-etiikka ajaa ihmisen ylimieliseen ja maailmasta etääntyneeseen asemaan. Arvoetiikasta tulee halpa normatiivinen etiikka ja hyve-etiikka tulee räätälöity stoa.
Aristoteelis-tomistinen eettinen realismi on puolestaan mielestäni kaikista kokonaisvaltaisin eettinen teoria. Se ottaa huomioon tasapainotetulla tavalla normit ja hyveet ja pitää aina päämääränään hyvän elämän – hyvän – tavoittelua. Se tarjoaa ihmisluontoon nojautuvan käsityksen hyvästä, josta seuraa käyttäytymissäännöt, jotka parhaiten toteutetaan hyveiden avulla. Eettinen realismi näyttää siis suuntaa ja kertoo, miten siihen päästään.
Tosin eettistä realismia kutsutaan myös hyve-etiikaksi (termi "Aristoteleen hyve-etiikka" on hyvin yleinen). Haluan tässä yhteydessä kuitenkin korostaa, että se poikkeaa perusteellisesti stoalaisesta hyve-etiikasta.
Alexandre Havardin kehittämä hyvejohtajuus perustuu eettiseen realismiin. Sana 'hyvejohtajuus' ei saa johtaa harhaan eikä hyveille saa suoda liian suurta roolia ilman hyvään pyrkimistä. Havard tarjoaa erinomaisuuden mallin, jossa erinomaisuus ei ole itseisarvo vaan keino päämäärän saavuttamiseksi. Hyvejohtajuus ei saa olla sinänsä tavoitteena – toisin kuin kirjoituksen alussa kirjoitin – vaan ohjenuorena.
Arvo ei ole alku eikä hyve ole siis loppu.