Kasvattaminen on haastava taitolaji. Epävarmuus ja luottamuspula eivät ole kasvatuksen viimeinen sana. Hyve-etiikka haastaa intellektuaalisen ja eettisen relativismin.
Yksi tärkeimmistä tehtävistä, joka meillä kaikilla on, on kasvattaa tulevia sukupolvia.
Se on hyvin luonteva tehtävä: kaikkihan välitämme niistä, joita rakastamme ja toivomme heille parasta. Haluamme, että he voivat fyysisesti hyvin ja että he myös oppivat löytämään suuntaa elämässään ja erottamaan hyvän pahasta.
Mutta niin luontevia kuin ne ovatkin, koulutus- ja kasvatustehtävät eivät koskaan ole olleet helppo asia. Nykyään näyttää siltä, että ne ovat entistä vaikeimpia. Nykynuoret kun eivät näytä olevan niin vastaanottavaisia kuin aikaisemmin saamaan vanhemmilta ohjeita.
Usein puhutaan sukupolvien välisestä kuilusta. Mikä siis on mennyt pieleen?
Pitäisikö meidän syyttää nykyaikuisia siitä, etteivät he osaa kasvattaa nuoria? Siihen en osaa vastata. Väite tuntuu kyllä jyrkältä. Uskon silti, että voimme syyttää ainakin tiettyjä hallitsevia trendejä, jotka eivät suosi hyviä kasvatustapoja.
Niistä pahin on relativistinen kulttuuri, joka on vakiinnuttanut asemansa aikamme monilla aloilla. Relativistisella kulttuurilla on kaksi pääulottuvuutta:
- Intellektuaalinen relativismi, jossa haetaan tietoa, muttei totuutta. Ihminen suorastaan pakenee totuutta siinä määrin, että hän kieltää sen olemassaolon. On vaikea kasvattaa – jalostaa ihmisen personallisuutta – jos ei ole mallia, tavoitetta, johon vankasti uskotaan.
- Eettinen relativismi, jossa haetaan mukavuutta ja sopivuutta muttei hyvyyttä. Siksi moraaliperiaatteita saavat muuttua tilanteen mukaan eikä absoluuttisia eettisiä totuuksia ole.
Sanotaan, että relativismissa on helppo elää. Se ei vaadi vahvaa sitoutumista mihinkään. Monien silmissä relativismi antaa siivet oman vapauden harjoittamiselle, sillä se ei rajoita henkilön valinnanvaraa toisin kuin tietyt eettiset suuntaukset.
Silti hallitsevan relativismin takana piilee usein ihmisten pelkuruus haastaa kiusallisia tilanteita ja kutsua asioita omalla nimellään. Ja mitä pahinta, relativismi ei pysty tarjoamaan ratkaisuja moniin tämän maailmaan tosiasioihin. Tämä korostuu kasvatustyössä.
Yksi meidän kaikkien ja varsinkin nuorten perusarvoista on luottamus. Kaikki haluamme, kaikki tarvitsemme jonkun ja jotakin, johon voimme aina luottaa. Tämä on nuorille varsinaisen tärkeää.
Mutta luottamus perustuu aina jonkinlaiseen varmuuteen, jonkinlaiseen (objektiiviseen tai subjektiiviseen) totuuteen, jonka uskotaan pitävän. Nuoret etsivät varmuutta, joihin tukeutua.
Mutta varmuutta on hankala löytää lehdistön sivuilta tai Facebookista. Relativistinen yhteiskunta ei pysty tarjoamaan vedenpitäviä malleja, jotka tuovat heille varmuutta ja luottamusta, sillä siellä missä ei uskota totuuteen, hallitsee viime kädessä epävarmuus ja epäluottamus. Tämähän on yksi relativismin seurauksista.
Nykymallit siis eivät kykene antamaan nuorten elämälle tarkoitusta, sillä ne eivät pysty tai eivät uskalla tarjota pysyvää käsitystä totuudesta, hyvästä ja pahasta. Niillä on vaikea lähteä rakentamaan henkilön personallisuutta, kun kerran pohjaa ei ole.
Hyvekasvatus puolestaan auttanee paikkaamaan relativismin tekemän aukon. Hyve-etiikka auttaa ymmärtämään totuuden, vapauden, hyvän ja onnellisuuden yhteispelin. Lupaan kertoa lisää seuraavassa artikkelissani.