Anteeksipyyntö saattaa tuntua joskus häviöltä. Kyseessä on silti aina voitto. Voitto kohti suuruutta.
Tunnustan: minäkin olen aikuisena lukenut Harry Potteria. Olen lukenut kaksikin kirjaa. Tykkäsin.
Paitsi että juoni on älykäs, kieli on rikasta ja hahmot hyvin ajateltuja, Potterin kirjoissa on paljon hyveitä.
Pidin erityisesti siitä, kun Harry kerran keskustelee velhokoulun rehtorin kanssa ja tämä sanoo Harrylle: "Kuule, Harry, muista että elämässä tärkeintä – mikä tekee sinusta hyvän – eivät ole taitosi vaan valintasi." Tämän muistin, kun luin Alexandre Havardin kirjaa Virtuous Leadership: An Agenda for Personal Excellence. Kirjassa todetaan, että tottumukset muokkaavat ihmisen.
Äsken sanottu on totta. Vaikka emme sitä huomaa tai halua tunnustaa, olemme sitä, mitä teemme. Tätä on helppo havainnollistaa muutamalla esimerkillä. Jos saapuu aina ajoissa, kaveri on täsmällinen. Jos se valehtelee, se on valehtelija.
Havardin kirjassa puhutaan muutamista hyveistä, jotka muodostavat kutakuinkin perustan hyvälle elämälle. Yksi niistä on nöyryys.
Ajattelin, miten voi olla nöyrä? Eikö se ole vanha juttu? Nythän eletään kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa. Täytyy aina olla voittajafiilis päällä, jotta pärjää. Minua vaivasi myös kysymys, miten voi olla nöyrä? Vastaus tuli – taas! – bussimatkalla. Näin, kuinka nainen astui toisen kanssamatkustajan varpaiden päälle ja pyysi sitä anteeksi.
Kaunis ele. Olisi hyvinkin voinut teeskennellä ja olla olevinaan huomaamatta asiaa.
Anteeksipyyntö edellyttää, että hyväksymme tehneemme virheen.Se edesauttaa siis nöyryyttä. Emme tee aina kaikkea hyvin. Joskus loukkaamme ihmisiä vahingossa ja joskus myös tahallaan. Silloin tuntuu, että olemme velkaa, ja pyydämme anteeksi. Asia yleensä hoituu näin. Yksinkertaista.
Mutta anteeksipyyntö on samalla monesti vaikeaa. Esimerkiksi silloin, kun täytyy pyytää anteeksi läheiseltä ihmiseltä, jonka kanssa asioimme päivittäin. Anteeksipyyntö bussissa olevalle tuntemattomalle henkilölle vähäpätöisen asian vuoksi ei ehkä vaadi paljon. Häntä emme mahdollisesti enää näe.
Mutta anteeksipyyntö työkaverille, jonka kanssa olemme eri mieltä siitä, miten myyntistrategiaan pitäisi suhtautua ja olemme ilmaisseet asian loukkaavalla tavalla, voi olla monesti vaikeampaa. Täytyyhän elää työpaikalla sen anteeksipyynnön kanssa jonkin aikaa, toisin kuin bussitapauksessa, jossa se unohtuu viimeistään kun astuu bussista ulos.
Vaikeaa voi olla myös pyytää anteeksi perheen sisällä. "Kyllä hän ymmärtää, hän tuntee minut…" Näillä argumenteilla pääsemme helpolla.
Vielä vaikeampi tilanne voi olla silloin, kun johtajan tulee pyytää anteeksi alaiselta… johtajahan on aina oikeassa. Selityksiä anteeksipyynnön välttämiseksi voi olla vaikka kuinka paljon. "Menetän kasvoni, jos hyväksyn sen, ja arvovaltani heikkenee – Hän ei tiedä kaikkea, kokonaiskuvaa tilanteesta – Johtajan on hyvä pitää etäisyyttä, jne."
Anteeksipyyntö voi myös vaatia sen hyväksymistä, ettemme vain olleet väärässä tai tehneet jotain väärin, vaan että sen lisäksi joku muu oli oikeassa. Jännä juttu, mutta tuo on vielä vaikeampaa. Ihminenhän on sen verran ylpeä ja turhamainen.
Uskon, että anteeksipyyntö – paitsi, että se helpottaa huomattavasti yhteisössä toimimista – merkitsee sellaisenaan aina askelta kohti suuruutta. Anteeksipyyntö edellyttää, että hyväksymme tekojemme todellisuuden ja kutsumme virhettä virheeksi ja loukkausta loukkaukseksi. Se on askel kohti totuutta, askel kohti toisten hyväksymistä. Se on lopulta askel kohti nöyryyttä, sillä nöyryys on oman totuutemme hyväksymistä. Ja nöyryydessähän lepää totuudessa elämisen suuruus.
Kun tämän ymmärtää, on helpompi hyväksyä miksi monesti voi olla velvollisuus (tai ainakin suotavaa) pyytää anteeksi jopa silloin, kun emme tehneet mitään väärin, mutta toinen silti loukkaantui. Se taas on toisten totuuden hyväksymistä. Itsestään, omasta kuorestaan, lähteminen ja toisten olotilan ja aseman havaitseminen ja hyväksyminen, on suuri asia: se on suurisieluisuutta.
Nöyryys ja suurisieluisuus menevät siis käsi kädessä. Paradoksaalista mutta totta. Se panee miettimään. Toivottavasti joku palaa vielä asiaan.
P.S. Minun olisi pitänyt kirjoittaa tämä artikkeli jo viime viikolla. En sitä tehnyt, joten pyydän siitä anteeksi.