Jussi Ruokomäki kirjoitti tämän Hyvejohtajuus-blogin alkuvuosina loistoartikkelin valittamisesta. Tai oikeastaan valittamatta olemisesta. Artikkeli on vuodelta 2009. Kun näin vuosiluvun, kaksi ristiriitaista ajatusta tuli mieleeni. Ensimmäinen reaktio oli ”Vautsi, blogi on jo niin vanha… hienoa!”. Sitten seurasi ”Oohh minäkin olen tulossa vanhaksi…”.
Jussi Ruokomäki kirjoitti tämän Hyvejohtajuus-blogin alkuvuosina loistoartikkelin valittamisesta. Tai oikeastaan valittamatta olemisesta. Artikkeli on vuodelta 2009. Kun näin vuosiluvun, kaksi ristiriitaista ajatusta tuli mieleeni. Ensimmäinen reaktio oli ”Vautsi, blogi on jo niin vanha… hienoa!”. Sitten seurasi ”Oohh minäkin olen tulossa vanhaksi…”.
Olkoon.
Mainitsen Jussin kirjoituksen, koska se muistui mieleeni viime viikolla ollessani Kosovossa. Pidin siellä johtajuussessioita mm. koulun rehtoreille.
Kerran joku kysyi minulta, minkä Kosovossa pitäisi mielestäni muuttua. Siihen kysymykseen voi antaa varmastikin monta vastausta.
Koska viimeisten kuukausien ajan olen ollut useamman kerran kouluttamassa Kosovossa, yksi ajatus nousi kuitenkin heti ylitse muiden: valittaminen. Vastasin, että rehtoreiden pitäisi valittaa vähemmän ja toimia enemmän. He hymyilivät myöntävästi.
Koulutuksissa rehtoreiden autonomia nousi esille. He halusivat itselleen nykyistä enemmän määräysvaltaa, jotta voisivat toteuttaa lisää parannuksia ja kehittää koulujensa toimintaa.
He valittivat siitä, mitä he saavat tehdä ja mitä he eivät saa, millaisia resursseja heillä on käytössä, ja mitä resursseja he tarvitsevat yms. Esitin heille yksinkertaisen ajatuksen – valittamisen voi lopettaa siirtymällä autonomian vaatimisesta aloitekyvyn harjoittamiseen:
”Älkää ajatelko niin paljon sitä, mitä saatte tehdä, vaan sitä, mitä voitte tehdä, vaikka ette tee. Älkää ajatelko niin paljon siitä, mitä ette saa tehdä, vaan sitä, mitä voisitte tehdä, vaikka ette tee.”
Valittamisen sijasta ruvettiin sitten ajattelemaan, kuinka monta asiaa rehtorit voivat nykyisin jo toteuttaa heille annetun vallan raameissa. Todettiin, että toimintamahdollisuuksia on paljon enemmän, kuin mitä he alun perin ajattelivatkin.
Kyse siis oli luovuudesta toimia nykyisten mahdollisuuksien mukaan. Lyhyen harjoituksen jälkeen todettiin, että valittaminen on monesti tekosyy olla käyttämättä aloitekykyä. On helpompaa siirtyä keskustelu siihen, mitä muut eivät tee tai tekevät huonosti, kuin ajatella, mitä minä voin tehdä tilanteen ratkaisemiseksi.
Silloin tulosta ei koskaan synny.
Kun taas keskitymme siihen, mitä minä voin tehdä, sen sijaan että ajattelemme, mitä muut eivät tee, valittaminen heti vähenee. Ongelmat muuttuvat haasteiksi. Haasteet muuttuvat mahdollisuuksiksi. Ja siinä, missä on mahdollisuus, on optimismia.
Ja, mitä tärkeintä, saatamme saada muutosta aikaan.
Muutokset saattavat olla pieniä ja optimismi ei ole välttämättä sellaista, joka saa meidät hyppäämään ilosta. Mutta ainakaan emme menetä aikaa johonkin, joka ainoastaan vahvistaa huonoa tunnelmaa, viljelee pessimismiä eikä useimmiten johda mihinkään.
Kiitos Jussi vielä kerran hienosta artikkelista. Olkoon kirjoituksesi klassikko.
Taisin ottaa silloin ehdottamasi haasteen vastaan ja yrittää olla 21 päivää valittamatta. En enää muista onnistuinko. Yritän taas. Ja pidän mielessä, että…
Autonomia on kaikkien oikeus. Aloitekyky ja luovuus ovat johtajien velvollisuus.